Pääsiäistä

Pääsiäisestä ei olla vielä päästy. Ei, vaikka suomalaiset lopettivatkin juhlimisen toisen pääsiäispäivän kääntyessä iltaan. Jos juhlivat ollenkaan. Tämä kansa tyhjentää jokaisen juhlan jo etukäteen niin tehokkaasti, että varsinaisen ajan ollessa käsillä intoa ei enää ole itse pyhään, jälkivietosta puhumattakaan. Joulu on tästä kaikkein paras esimerkki, vaikka sama toistuu oikeastaan kaikkien suurten juhlien kohdalla jossakin määrin. On aika erikoista, että pohjoinen, hiljainen kansa ei ole tarpeeksi kärsivällistä valmistautuakseen, odottaakseen juhlaan.

Minä rakastan pääsiäistä. Se on juhlista paras. Joulusta sen sijaan en ole koskaan oikein piitannut. En oikein osaa eritellä syitä siihen, miksi pääsiäisestä on tullut minulle niin tärkeä. Olen kuitenkin huomannut, että juhlan vapauttava sanoma ja ilo konkretisoituvat erityisesti juuri pitkän paaston ja kieltäymyksen kautta. Pääsiäisen ilon ihmeellisyys johtuu sitä edeltävästä kärsimyksestä. Pitkäperjantain täydellinen toivottomuus ja suru vaihtuvat toivoon ja iloon. Kristus on noussut kuolleista. Suurella viikolla ja pääsiäisen juhlassa omalla kohdallani kaikkein voimakkaimmin koko kirkkovuodessa toteutuu anamneesi.

Vaikka olen pappi, kuolema on minulle jokseenkin ahdistava asia. Tosin ei niinkään oma kuolemani, vaan ennemmin se, että ihmiset ympärilläni, lähellä ja kaukana, kuolevat: toiset aivan liian aikaisin ihmillisestä näkökulmasta katsottuna ja toiset jopa väkivaltaisesti. Tähän ahdistukseen pääsiäisen sanoma tuo toivon. Tyhjä hauta on merkki siitä, että kuolema ei viimeinen leima, joka meihin lyödään. Rakkauden Jumala haluaa pitää lapsensa lähellään niin tässä maailmassa kuin tulevassakin.

Kun olin lapsi, meillä ei vietetty mitenkään hengellistä pääsiäistä. Äiti kyllä kovasti valmisteli aina kaikkia juhlia, etenkin juuri joulua ja pääsiäistä. Meitä lapsia ei kuitenkaan näiden juhlien aikana mitenkään kristillisesti valmennettu, vaikka toki meillä aina tiedettiin, miksi nyt pohjimmiltaan juhlitaan. Liikuttavan tapakristillinen kasvatus vei kirkkovuoden, etenkin sen juhla-ajat, veriin. Näin siitäkin huolimatta, että kristillinen usko ja arvot näkyivät meillä kotona hyvin vähän, lähinnä kulttuuristen ilmiöiden kautta.

Itse pääsiäisen juhlan lisäksi rakastan hiljaisen viikon ja pääsiäisen jumalanpalveluksia. Kiirastorstain illan messu on todella intensiivinen, kun alttari riisutaan ja kirkon valot sammuvat. Pitkäperjantaista moitteet ja piinavirret tekevät sysimustan, vaikka päivän sanoma onkin kaiken voittava rakkaus. Ja vihdoin, pyhänä pääsiäisyönä, messu alkaa pimeässä kirkossa. Hiljaa kuljetaan kohti valoa, tyhjälle haudalle. Näissä jumalanpalveluksissa vaikuttavinta on se, että kaikki aistit saavat toimia.

Luulen, että minun rakkauteni pääsiäiseen sinetöityi 16-vuotiaana, pimeässä Tampereen tuomiokirkossa, Hugo Simbergin voimakkaiden maalausten alla. Synkässä temppelissä valot hiljalleen syttyivät ja alttari puettiin valkoiseen. Seurakunta nousi laulamaan: "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi."

Yksin olet sinä ihminen

Tänään on ollut taas yksinäinen päivä. Yleinen väitehän on, että kaupungissa asuvat ihmiset ovat hirvittävän yksinäisiä, koska yhteisöllinen elämänmuoto on kadonnut. Varmasti monet kaupunkilaiset ovat yksinäisiä, mutta niin ovat monet maalaisetkin. Myös maaseudulta löytyy rakenteellista yksinäisyyttä. Suomessa on ollut tapana naureskella "peräkammarin pojille", mutta itse en oikein näe ihmisen yksinäisyydessä mitään huvittavaa. Etenkään, jos henkilö ei ole yksinäisyyttänsä itse valinnut.

Muutto pikkuiseen maalaispitäjään oli melkoinen kulttuurishokki minulle, jo kovasti stadilaistuneelle. Näiden kahden vuoden aikana olen ollut usein yksinäinen. Sosiaaliset verkostot maaseudulla syntyvät hitaammin kuin kaupungissa. Ehkä myös papin virkaan liittyy tietty yksinäisyys. Mene ja tiedä. Ystävyyssuhteiden syntymisen suhteen valoa on alkanut olla tunnelin päässä ehkä vasta viimeisen reilun puolen vuoden aikana. Se on ollut minulle kova paikka. Olen tottunut laajaan sosiaaliseen piiriin. Ilman pohjalaisten vastaansanomatonta lämpöä ja tervetulleeksitoivottamista olisin varmasti aikoja sitten pakannut kimpsut ja kampsut ja palannut Helsinkiin.

Usein olen kaivannut myös jotakin vastapainoa työlleni: sosiaalista harrastusta, joka ei liittyisi millään tavalla kirkolliseen elämään. Helsingin mahdollisuuksien jälkeen vain esimerkiksi paikallinen kansalaisjärjestötoiminta on tuntunut aikamoiselta näpertelyltä, mutta taitaa olla aika katsoa sen asian yli. Puoluepolitiikkaankin on hiljalleen houkuteltu, mutta en ole vieläkään aivan vakuuttunut, että se olisi oma juttu.

Olen havainnut myös viimeisen vuoden aikana, että noin 80% vanhoista Helsingin kavereista on lakannut pitämästä yhteyttä. Hiljalleen olen sitten itsekin lopetellut yhteydenpidon. Jyvät ovat erottuneet akanoista. Yllättävää kyllä, tämä ilmiö on lievittänyt yksinäisyyden tunteita. Tällä hetkellä elämää on huomattavasti helpompi kestää kuin vaikkapa vuosi sitten, vaikka ei seuraelämäni vieläkään kovin vilkasta ole.

Voi varmasti sanoa, että aikuisena uudelle paikkakunnalle muuttaminen on hankalaa. Suomalaiset eivät ole helppoja ja välittömiä. Valoa on kuitenkin tunnelin päässä. Näin meitä johdatetaan.

Jumalanpalveluksesta

Nuoret eivät käy jumalanpalveluksessa sunnuntaisin. Paitsi rippikoululaiset, koska heidän on pakko. En tarvitse tilastoja väitteeni tueksi, vaan näen sen ihan silmällä pyhäisin kirkossa. Iina Manninen on tutkinut opinnäytetyössään, miten nuoret saataisiin kiinnostumaan jumalanpalveluksesta. Tosin Fleim-lehden lyhyt uutinen ei tuonut ainakaan minulle yhtään mitään sellaista, jota en olisi itse jo 17-vuotiaana seurakuntanuorena pähkäillyt.

Ensinnäkin nuoret haluavat osallistua. Aikuisetkin haluavat osallistua. Kirkko ja jumalanpalvelus tulevat "omaksi" sillä, että pääsee itse tekemään, suunnittelemaan ja vaikuttamaan. Oikeasti. Tästä on puhuttu nyt monta vuotta jo. OSALLISUUS on avainsana niin yhteiskunnassa kuin kirkossa, etenkin kun nuorisotoiminnasta puhutaan. Mielestäni on erittäin harmillista, kuinka vähän kirkossa jatkuvasti käytävä hyvä keskustelu ja asiantuntemus näkyvät käytännön työssä, ruohonjuuritasolla, seurakunnassa. Olen kuullut nuorisotyönohjaajan manaavan tätä "osallisuushömpötystä", koska se on niin vaivalloista. Kokkikerhossakin pitää kysyä lapsilta, mitä ruokaa he haluaisivat laittaa.

Niin ja kaikissa seurakunnissa ei juurikaan suunnitella ja valmistella jumalanpalveluksia yhdessä edes työntekijöiden kesken, saati aikuisten tai nuorten vapaaehtoisten kanssa. Näin siitä huolimatta, että minä (ja varmasti moni muukin) jo aivan teininä Valkeakosken kirkossa tajusin, että tänne on muuten kiva tulla juuri silloin, kun täällä on jotakin tekemistä. Rippikoulussa joka ikinen kerta nuoret uppoutuvat innokkaasti jumalanpalveluksen valmistelemiseen. Näitä jumalanpalveluksia myös vietetään hartaudella, koska ne ovat alusta asti itse tehtyjä. Parhaimmillaan Jumala saa palvella lastaan jo valmisteluvaiheessa, ja sitten uudestaan yhteisessä juhlassa. Se tosin on todettava, että nuorten mukaansaaminen jumalanpalveluksen valmisteluun on helpommin sanottu kuin tehty. Kokemusta on.

Toinen itsestäänselvyys Fleimin jutussa oli musiikki. Nuoret eivät koe nykyistä kirkkomusiikkia omakseen, mutta eivät muuten koe aikuisetkaan. Varmasti sunnuntain jumalanpalvelusten musiikkielämä kaipaisi monipuolisuutta, ja jälleen: seurakuntalaisia toteuttamaan, kuten Iina Manninenkin toteaa. Kuitenkaan en usko patenttiratkaisun löytyvän yksin musiikista. Ensinnäkin: Osa ongelmaa on kasvatuksen puute. Nuoret haluaisivat laulaa tuttuja virsiä. Mutta jos niitä tuttuja virsiä on noin 10, niin sillä ei vielä kovin pitkälle pötkitä. Paljon seurakuntien nuorisotoiminnassa hukataan aikaa Juha Tapion yhteislauluksi sopimattomien biisien hoilaamiseen, sen sijaan, että tutustuttaisiin virsikirjaan. On kamalan näppärää, että koko kirkolla on yhteinen laulukirja, joka soveltuu laulettavaksi ympäri Suomea. Ja se on vielä täynnä lauluja, jotka on tarkoitettu juurikin yhteislauluksi! Viimeksi hiihtolomalla 25 rasavilliä veisasi "Jeesus sana elämän" ja "Herra Jeesus, kun täällä vain kanssamme on" suurella antaumuksella. Olivat aivan tuntemattomia virsiä rippikoululaisille ennestään, mutta kun opetettiin, niin oppivat. Minä "inhosin" virsiä 15-vuotiaana. Se johtui ainoastaan siitä, että en ollut oikeastaan koskaan niitä laulanut.

On hienoa, että erilaiset erityismessut ovat saaneet kirkossamme tilaa. Viimeisin näistä on kohuakin herättänyt Dance & Pray -messu. Vaikka itse en heavysta tai trancesta piittaakaan, on mahtavaa nähdä, kuinka ihmiset voivat musiikin avulla löytää rukouksen ja Kaikkivaltiaan ylistämisen lähteille. Kirkko on Kristuksen ruumis, joten se saa olla jäsentensä näköinen. Joku käsi vatkaa dancen tahdissa, jotkut silmät painuvat lattiaan hartaan veisuun aikana. Nämä erityismessut eivät kuitenkaan pelasta sunnuntaipalvelusta. Päin vastoin, ne saattavat hämärtää sitä tosiasiaa, että Herran päivän palvelus on KOKO seurakunnan yhteinen kokoontuminen. Koko seurakunnan yhteinen kokoontuminen on aina jonkinlainen kompromissi musiikkityylien suhteen. Ehkä vaihtelu olisi tässäkin avainsana.

Siunatuksi lopuksi: Minulla sattui uutisessa erityisesti silmään tällainen tokaisu: "Nuoret eivät jaksa keskittyä rauhalliseen jumalanpalvelukseen tai olla hiljaa niin pitkään." On kyllä mielestäni hieman kummalinen ajatus, että nuoret eivät jaksaisi keskittyä rauhalliseen jumalanpalvelukseen. Miksi sitten juuri nuoret ja nuoret aikuiset ovat erityisen innostuneita vaikkapa hiljaisuuden liikkeestä tai Taize-rukouksista? Omassakin seurakunnassani on pitkä perinne Taize-rukouksista nuorten toiminnassa. Ja aika rauhallisia ne ovat kyllä. Aivan päinvastaisia havaintoja nuorten rauhallisuuden inhoamisesta olen tehnyt myös seurakunnassamme lanseeraamassani nuorten messussa. Nuoret ovat antaneet mm. seuraavanlaista palautetta: "Oli ihanan rauhallista ja levollista" ja "Oli tosi kivaa laulaa virsiä" ja "Se hiljaisuuden kynttilä -juttu oli ylikiva". Ehkä me ihmiset emme vain tiedä kaipaavamme rauhaa ja hiljaisuutta. Toki vauhdikkaita nuorten messuja on meillä vietetty. Kumma kyllä, niistä vain palaute ei ole ollut yhtä positiivista.

Ehkä tuon sitaatin pitäisi ennemminkin kuulua: "Nuoret eivät jaksa keskittyä tylsään/puisevaan jumalanpalvelukseen tai olla hiljaa niin pitkään." Let's face it. Jumalanpalvelus kestää usein aivan liian kauan ja siinä on aivan liikaa sanoja. Tunti olisi mielestäni optimaalinen aika. Etenkin lyhentämistä kaipaisivat saarnat, mutta myös muualta olisi varaa nipistää. Sanan kirkko hyvässä ja pahassa. Vielä sanojen yliannostusta pahempi juttu kuitenkin on se, että ne sanat eivät kosketa nuorten maailmaa. Monesti nyt vaikka päivän rukouksissa on jotain ihan ihme sanakoukeroita, samoin valmiissa esirukouksissa. Ja ne saarnat. Kyynel. Evankeliumi ihmisten elämään, aidoista elämäntilanteista käsin, ymmärrettävällä kielellä. Luoja minua auttakoon.