Pääsiäisestä ei olla vielä päästy. Ei, vaikka suomalaiset lopettivatkin juhlimisen toisen pääsiäispäivän kääntyessä iltaan. Jos juhlivat ollenkaan. Tämä kansa tyhjentää jokaisen juhlan jo etukäteen niin tehokkaasti, että varsinaisen ajan ollessa käsillä intoa ei enää ole itse pyhään, jälkivietosta puhumattakaan. Joulu on tästä kaikkein paras esimerkki, vaikka sama toistuu oikeastaan kaikkien suurten juhlien kohdalla jossakin määrin. On aika erikoista, että pohjoinen, hiljainen kansa ei ole tarpeeksi kärsivällistä valmistautuakseen, odottaakseen juhlaan.
Minä rakastan pääsiäistä. Se on juhlista paras. Joulusta sen sijaan en ole koskaan oikein piitannut. En oikein osaa eritellä syitä siihen, miksi pääsiäisestä on tullut minulle niin tärkeä. Olen kuitenkin huomannut, että juhlan vapauttava sanoma ja ilo konkretisoituvat erityisesti juuri pitkän paaston ja kieltäymyksen kautta. Pääsiäisen ilon ihmeellisyys johtuu sitä edeltävästä kärsimyksestä. Pitkäperjantain täydellinen toivottomuus ja suru vaihtuvat toivoon ja iloon. Kristus on noussut kuolleista. Suurella viikolla ja pääsiäisen juhlassa omalla kohdallani kaikkein voimakkaimmin koko kirkkovuodessa toteutuu anamneesi.
Vaikka olen pappi, kuolema on minulle jokseenkin ahdistava asia. Tosin ei niinkään oma kuolemani, vaan ennemmin se, että ihmiset ympärilläni, lähellä ja kaukana, kuolevat: toiset aivan liian aikaisin ihmillisestä näkökulmasta katsottuna ja toiset jopa väkivaltaisesti. Tähän ahdistukseen pääsiäisen sanoma tuo toivon. Tyhjä hauta on merkki siitä, että kuolema ei viimeinen leima, joka meihin lyödään. Rakkauden Jumala haluaa pitää lapsensa lähellään niin tässä maailmassa kuin tulevassakin.
Kun olin lapsi, meillä ei vietetty mitenkään hengellistä pääsiäistä. Äiti kyllä kovasti valmisteli aina kaikkia juhlia, etenkin juuri joulua ja pääsiäistä. Meitä lapsia ei kuitenkaan näiden juhlien aikana mitenkään kristillisesti valmennettu, vaikka toki meillä aina tiedettiin, miksi nyt pohjimmiltaan juhlitaan. Liikuttavan tapakristillinen kasvatus vei kirkkovuoden, etenkin sen juhla-ajat, veriin. Näin siitäkin huolimatta, että kristillinen usko ja arvot näkyivät meillä kotona hyvin vähän, lähinnä kulttuuristen ilmiöiden kautta.
Itse pääsiäisen juhlan lisäksi rakastan hiljaisen viikon ja pääsiäisen jumalanpalveluksia. Kiirastorstain illan messu on todella intensiivinen, kun alttari riisutaan ja kirkon valot sammuvat. Pitkäperjantaista moitteet ja piinavirret tekevät sysimustan, vaikka päivän sanoma onkin kaiken voittava rakkaus. Ja vihdoin, pyhänä pääsiäisyönä, messu alkaa pimeässä kirkossa. Hiljaa kuljetaan kohti valoa, tyhjälle haudalle. Näissä jumalanpalveluksissa vaikuttavinta on se, että kaikki aistit saavat toimia.
Luulen, että minun rakkauteni pääsiäiseen sinetöityi 16-vuotiaana, pimeässä Tampereen tuomiokirkossa, Hugo Simbergin voimakkaiden maalausten alla. Synkässä temppelissä valot hiljalleen syttyivät ja alttari puettiin valkoiseen. Seurakunta nousi laulamaan: "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti