Pääsiäisestä ei olla vielä päästy. Ei, vaikka suomalaiset lopettivatkin juhlimisen toisen pääsiäispäivän kääntyessä iltaan. Jos juhlivat ollenkaan. Tämä kansa tyhjentää jokaisen juhlan jo etukäteen niin tehokkaasti, että varsinaisen ajan ollessa käsillä intoa ei enää ole itse pyhään, jälkivietosta puhumattakaan. Joulu on tästä kaikkein paras esimerkki, vaikka sama toistuu oikeastaan kaikkien suurten juhlien kohdalla jossakin määrin. On aika erikoista, että pohjoinen, hiljainen kansa ei ole tarpeeksi kärsivällistä valmistautuakseen, odottaakseen juhlaan.
Minä rakastan pääsiäistä. Se on juhlista paras. Joulusta sen sijaan en ole koskaan oikein piitannut. En oikein osaa eritellä syitä siihen, miksi pääsiäisestä on tullut minulle niin tärkeä. Olen kuitenkin huomannut, että juhlan vapauttava sanoma ja ilo konkretisoituvat erityisesti juuri pitkän paaston ja kieltäymyksen kautta. Pääsiäisen ilon ihmeellisyys johtuu sitä edeltävästä kärsimyksestä. Pitkäperjantain täydellinen toivottomuus ja suru vaihtuvat toivoon ja iloon. Kristus on noussut kuolleista. Suurella viikolla ja pääsiäisen juhlassa omalla kohdallani kaikkein voimakkaimmin koko kirkkovuodessa toteutuu anamneesi.
Vaikka olen pappi, kuolema on minulle jokseenkin ahdistava asia. Tosin ei niinkään oma kuolemani, vaan ennemmin se, että ihmiset ympärilläni, lähellä ja kaukana, kuolevat: toiset aivan liian aikaisin ihmillisestä näkökulmasta katsottuna ja toiset jopa väkivaltaisesti. Tähän ahdistukseen pääsiäisen sanoma tuo toivon. Tyhjä hauta on merkki siitä, että kuolema ei viimeinen leima, joka meihin lyödään. Rakkauden Jumala haluaa pitää lapsensa lähellään niin tässä maailmassa kuin tulevassakin.
Kun olin lapsi, meillä ei vietetty mitenkään hengellistä pääsiäistä. Äiti kyllä kovasti valmisteli aina kaikkia juhlia, etenkin juuri joulua ja pääsiäistä. Meitä lapsia ei kuitenkaan näiden juhlien aikana mitenkään kristillisesti valmennettu, vaikka toki meillä aina tiedettiin, miksi nyt pohjimmiltaan juhlitaan. Liikuttavan tapakristillinen kasvatus vei kirkkovuoden, etenkin sen juhla-ajat, veriin. Näin siitäkin huolimatta, että kristillinen usko ja arvot näkyivät meillä kotona hyvin vähän, lähinnä kulttuuristen ilmiöiden kautta.
Itse pääsiäisen juhlan lisäksi rakastan hiljaisen viikon ja pääsiäisen jumalanpalveluksia. Kiirastorstain illan messu on todella intensiivinen, kun alttari riisutaan ja kirkon valot sammuvat. Pitkäperjantaista moitteet ja piinavirret tekevät sysimustan, vaikka päivän sanoma onkin kaiken voittava rakkaus. Ja vihdoin, pyhänä pääsiäisyönä, messu alkaa pimeässä kirkossa. Hiljaa kuljetaan kohti valoa, tyhjälle haudalle. Näissä jumalanpalveluksissa vaikuttavinta on se, että kaikki aistit saavat toimia.
Luulen, että minun rakkauteni pääsiäiseen sinetöityi 16-vuotiaana, pimeässä Tampereen tuomiokirkossa, Hugo Simbergin voimakkaiden maalausten alla. Synkässä temppelissä valot hiljalleen syttyivät ja alttari puettiin valkoiseen. Seurakunta nousi laulamaan: "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi."
Maalaispapin elämää pienessä, punaisessa tuvassa. Hapuilevaa yritystä kohti kestävää elämäntapaa. Työtä, hengellisiä mietteitä ja muita juttuja.
tiistai 17. huhtikuuta 2012
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Yksin olet sinä ihminen
Tänään on ollut taas yksinäinen päivä. Yleinen väitehän on, että kaupungissa asuvat ihmiset ovat hirvittävän yksinäisiä, koska yhteisöllinen elämänmuoto on kadonnut. Varmasti monet kaupunkilaiset ovat yksinäisiä, mutta niin ovat monet maalaisetkin. Myös maaseudulta löytyy rakenteellista yksinäisyyttä. Suomessa on ollut tapana naureskella "peräkammarin pojille", mutta itse en oikein näe ihmisen yksinäisyydessä mitään huvittavaa. Etenkään, jos henkilö ei ole yksinäisyyttänsä itse valinnut.
Muutto pikkuiseen maalaispitäjään oli melkoinen kulttuurishokki minulle, jo kovasti stadilaistuneelle. Näiden kahden vuoden aikana olen ollut usein yksinäinen. Sosiaaliset verkostot maaseudulla syntyvät hitaammin kuin kaupungissa. Ehkä myös papin virkaan liittyy tietty yksinäisyys. Mene ja tiedä. Ystävyyssuhteiden syntymisen suhteen valoa on alkanut olla tunnelin päässä ehkä vasta viimeisen reilun puolen vuoden aikana. Se on ollut minulle kova paikka. Olen tottunut laajaan sosiaaliseen piiriin. Ilman pohjalaisten vastaansanomatonta lämpöä ja tervetulleeksitoivottamista olisin varmasti aikoja sitten pakannut kimpsut ja kampsut ja palannut Helsinkiin.
Usein olen kaivannut myös jotakin vastapainoa työlleni: sosiaalista harrastusta, joka ei liittyisi millään tavalla kirkolliseen elämään. Helsingin mahdollisuuksien jälkeen vain esimerkiksi paikallinen kansalaisjärjestötoiminta on tuntunut aikamoiselta näpertelyltä, mutta taitaa olla aika katsoa sen asian yli. Puoluepolitiikkaankin on hiljalleen houkuteltu, mutta en ole vieläkään aivan vakuuttunut, että se olisi oma juttu.
Olen havainnut myös viimeisen vuoden aikana, että noin 80% vanhoista Helsingin kavereista on lakannut pitämästä yhteyttä. Hiljalleen olen sitten itsekin lopetellut yhteydenpidon. Jyvät ovat erottuneet akanoista. Yllättävää kyllä, tämä ilmiö on lievittänyt yksinäisyyden tunteita. Tällä hetkellä elämää on huomattavasti helpompi kestää kuin vaikkapa vuosi sitten, vaikka ei seuraelämäni vieläkään kovin vilkasta ole.
Voi varmasti sanoa, että aikuisena uudelle paikkakunnalle muuttaminen on hankalaa. Suomalaiset eivät ole helppoja ja välittömiä. Valoa on kuitenkin tunnelin päässä. Näin meitä johdatetaan.
Muutto pikkuiseen maalaispitäjään oli melkoinen kulttuurishokki minulle, jo kovasti stadilaistuneelle. Näiden kahden vuoden aikana olen ollut usein yksinäinen. Sosiaaliset verkostot maaseudulla syntyvät hitaammin kuin kaupungissa. Ehkä myös papin virkaan liittyy tietty yksinäisyys. Mene ja tiedä. Ystävyyssuhteiden syntymisen suhteen valoa on alkanut olla tunnelin päässä ehkä vasta viimeisen reilun puolen vuoden aikana. Se on ollut minulle kova paikka. Olen tottunut laajaan sosiaaliseen piiriin. Ilman pohjalaisten vastaansanomatonta lämpöä ja tervetulleeksitoivottamista olisin varmasti aikoja sitten pakannut kimpsut ja kampsut ja palannut Helsinkiin.
Usein olen kaivannut myös jotakin vastapainoa työlleni: sosiaalista harrastusta, joka ei liittyisi millään tavalla kirkolliseen elämään. Helsingin mahdollisuuksien jälkeen vain esimerkiksi paikallinen kansalaisjärjestötoiminta on tuntunut aikamoiselta näpertelyltä, mutta taitaa olla aika katsoa sen asian yli. Puoluepolitiikkaankin on hiljalleen houkuteltu, mutta en ole vieläkään aivan vakuuttunut, että se olisi oma juttu.
Olen havainnut myös viimeisen vuoden aikana, että noin 80% vanhoista Helsingin kavereista on lakannut pitämästä yhteyttä. Hiljalleen olen sitten itsekin lopetellut yhteydenpidon. Jyvät ovat erottuneet akanoista. Yllättävää kyllä, tämä ilmiö on lievittänyt yksinäisyyden tunteita. Tällä hetkellä elämää on huomattavasti helpompi kestää kuin vaikkapa vuosi sitten, vaikka ei seuraelämäni vieläkään kovin vilkasta ole.
Voi varmasti sanoa, että aikuisena uudelle paikkakunnalle muuttaminen on hankalaa. Suomalaiset eivät ole helppoja ja välittömiä. Valoa on kuitenkin tunnelin päässä. Näin meitä johdatetaan.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Jumalanpalveluksesta
Nuoret eivät käy jumalanpalveluksessa sunnuntaisin. Paitsi rippikoululaiset, koska heidän on pakko. En tarvitse tilastoja väitteeni tueksi, vaan näen sen ihan silmällä pyhäisin kirkossa. Iina Manninen on tutkinut opinnäytetyössään, miten nuoret saataisiin kiinnostumaan jumalanpalveluksesta. Tosin Fleim-lehden lyhyt uutinen ei tuonut ainakaan minulle yhtään mitään sellaista, jota en olisi itse jo 17-vuotiaana seurakuntanuorena pähkäillyt.
Ensinnäkin nuoret haluavat osallistua. Aikuisetkin haluavat osallistua. Kirkko ja jumalanpalvelus tulevat "omaksi" sillä, että pääsee itse tekemään, suunnittelemaan ja vaikuttamaan. Oikeasti. Tästä on puhuttu nyt monta vuotta jo. OSALLISUUS on avainsana niin yhteiskunnassa kuin kirkossa, etenkin kun nuorisotoiminnasta puhutaan. Mielestäni on erittäin harmillista, kuinka vähän kirkossa jatkuvasti käytävä hyvä keskustelu ja asiantuntemus näkyvät käytännön työssä, ruohonjuuritasolla, seurakunnassa. Olen kuullut nuorisotyönohjaajan manaavan tätä "osallisuushömpötystä", koska se on niin vaivalloista. Kokkikerhossakin pitää kysyä lapsilta, mitä ruokaa he haluaisivat laittaa.
Niin ja kaikissa seurakunnissa ei juurikaan suunnitella ja valmistella jumalanpalveluksia yhdessä edes työntekijöiden kesken, saati aikuisten tai nuorten vapaaehtoisten kanssa. Näin siitä huolimatta, että minä (ja varmasti moni muukin) jo aivan teininä Valkeakosken kirkossa tajusin, että tänne on muuten kiva tulla juuri silloin, kun täällä on jotakin tekemistä. Rippikoulussa joka ikinen kerta nuoret uppoutuvat innokkaasti jumalanpalveluksen valmistelemiseen. Näitä jumalanpalveluksia myös vietetään hartaudella, koska ne ovat alusta asti itse tehtyjä. Parhaimmillaan Jumala saa palvella lastaan jo valmisteluvaiheessa, ja sitten uudestaan yhteisessä juhlassa. Se tosin on todettava, että nuorten mukaansaaminen jumalanpalveluksen valmisteluun on helpommin sanottu kuin tehty. Kokemusta on.
Toinen itsestäänselvyys Fleimin jutussa oli musiikki. Nuoret eivät koe nykyistä kirkkomusiikkia omakseen, mutta eivät muuten koe aikuisetkaan. Varmasti sunnuntain jumalanpalvelusten musiikkielämä kaipaisi monipuolisuutta, ja jälleen: seurakuntalaisia toteuttamaan, kuten Iina Manninenkin toteaa. Kuitenkaan en usko patenttiratkaisun löytyvän yksin musiikista. Ensinnäkin: Osa ongelmaa on kasvatuksen puute. Nuoret haluaisivat laulaa tuttuja virsiä. Mutta jos niitä tuttuja virsiä on noin 10, niin sillä ei vielä kovin pitkälle pötkitä. Paljon seurakuntien nuorisotoiminnassa hukataan aikaa Juha Tapion yhteislauluksi sopimattomien biisien hoilaamiseen, sen sijaan, että tutustuttaisiin virsikirjaan. On kamalan näppärää, että koko kirkolla on yhteinen laulukirja, joka soveltuu laulettavaksi ympäri Suomea. Ja se on vielä täynnä lauluja, jotka on tarkoitettu juurikin yhteislauluksi! Viimeksi hiihtolomalla 25 rasavilliä veisasi "Jeesus sana elämän" ja "Herra Jeesus, kun täällä vain kanssamme on" suurella antaumuksella. Olivat aivan tuntemattomia virsiä rippikoululaisille ennestään, mutta kun opetettiin, niin oppivat. Minä "inhosin" virsiä 15-vuotiaana. Se johtui ainoastaan siitä, että en ollut oikeastaan koskaan niitä laulanut.
On hienoa, että erilaiset erityismessut ovat saaneet kirkossamme tilaa. Viimeisin näistä on kohuakin herättänyt Dance & Pray -messu. Vaikka itse en heavysta tai trancesta piittaakaan, on mahtavaa nähdä, kuinka ihmiset voivat musiikin avulla löytää rukouksen ja Kaikkivaltiaan ylistämisen lähteille. Kirkko on Kristuksen ruumis, joten se saa olla jäsentensä näköinen. Joku käsi vatkaa dancen tahdissa, jotkut silmät painuvat lattiaan hartaan veisuun aikana. Nämä erityismessut eivät kuitenkaan pelasta sunnuntaipalvelusta. Päin vastoin, ne saattavat hämärtää sitä tosiasiaa, että Herran päivän palvelus on KOKO seurakunnan yhteinen kokoontuminen. Koko seurakunnan yhteinen kokoontuminen on aina jonkinlainen kompromissi musiikkityylien suhteen. Ehkä vaihtelu olisi tässäkin avainsana.
Siunatuksi lopuksi: Minulla sattui uutisessa erityisesti silmään tällainen tokaisu: "Nuoret eivät jaksa keskittyä rauhalliseen jumalanpalvelukseen tai olla hiljaa niin pitkään." On kyllä mielestäni hieman kummalinen ajatus, että nuoret eivät jaksaisi keskittyä rauhalliseen jumalanpalvelukseen. Miksi sitten juuri nuoret ja nuoret aikuiset ovat erityisen innostuneita vaikkapa hiljaisuuden liikkeestä tai Taize-rukouksista? Omassakin seurakunnassani on pitkä perinne Taize-rukouksista nuorten toiminnassa. Ja aika rauhallisia ne ovat kyllä. Aivan päinvastaisia havaintoja nuorten rauhallisuuden inhoamisesta olen tehnyt myös seurakunnassamme lanseeraamassani nuorten messussa. Nuoret ovat antaneet mm. seuraavanlaista palautetta: "Oli ihanan rauhallista ja levollista" ja "Oli tosi kivaa laulaa virsiä" ja "Se hiljaisuuden kynttilä -juttu oli ylikiva". Ehkä me ihmiset emme vain tiedä kaipaavamme rauhaa ja hiljaisuutta. Toki vauhdikkaita nuorten messuja on meillä vietetty. Kumma kyllä, niistä vain palaute ei ole ollut yhtä positiivista.
Ehkä tuon sitaatin pitäisi ennemminkin kuulua: "Nuoret eivät jaksa keskittyä tylsään/puisevaan jumalanpalvelukseen tai olla hiljaa niin pitkään." Let's face it. Jumalanpalvelus kestää usein aivan liian kauan ja siinä on aivan liikaa sanoja. Tunti olisi mielestäni optimaalinen aika. Etenkin lyhentämistä kaipaisivat saarnat, mutta myös muualta olisi varaa nipistää. Sanan kirkko hyvässä ja pahassa. Vielä sanojen yliannostusta pahempi juttu kuitenkin on se, että ne sanat eivät kosketa nuorten maailmaa. Monesti nyt vaikka päivän rukouksissa on jotain ihan ihme sanakoukeroita, samoin valmiissa esirukouksissa. Ja ne saarnat. Kyynel. Evankeliumi ihmisten elämään, aidoista elämäntilanteista käsin, ymmärrettävällä kielellä. Luoja minua auttakoon.
Ensinnäkin nuoret haluavat osallistua. Aikuisetkin haluavat osallistua. Kirkko ja jumalanpalvelus tulevat "omaksi" sillä, että pääsee itse tekemään, suunnittelemaan ja vaikuttamaan. Oikeasti. Tästä on puhuttu nyt monta vuotta jo. OSALLISUUS on avainsana niin yhteiskunnassa kuin kirkossa, etenkin kun nuorisotoiminnasta puhutaan. Mielestäni on erittäin harmillista, kuinka vähän kirkossa jatkuvasti käytävä hyvä keskustelu ja asiantuntemus näkyvät käytännön työssä, ruohonjuuritasolla, seurakunnassa. Olen kuullut nuorisotyönohjaajan manaavan tätä "osallisuushömpötystä", koska se on niin vaivalloista. Kokkikerhossakin pitää kysyä lapsilta, mitä ruokaa he haluaisivat laittaa.
Niin ja kaikissa seurakunnissa ei juurikaan suunnitella ja valmistella jumalanpalveluksia yhdessä edes työntekijöiden kesken, saati aikuisten tai nuorten vapaaehtoisten kanssa. Näin siitä huolimatta, että minä (ja varmasti moni muukin) jo aivan teininä Valkeakosken kirkossa tajusin, että tänne on muuten kiva tulla juuri silloin, kun täällä on jotakin tekemistä. Rippikoulussa joka ikinen kerta nuoret uppoutuvat innokkaasti jumalanpalveluksen valmistelemiseen. Näitä jumalanpalveluksia myös vietetään hartaudella, koska ne ovat alusta asti itse tehtyjä. Parhaimmillaan Jumala saa palvella lastaan jo valmisteluvaiheessa, ja sitten uudestaan yhteisessä juhlassa. Se tosin on todettava, että nuorten mukaansaaminen jumalanpalveluksen valmisteluun on helpommin sanottu kuin tehty. Kokemusta on.
Toinen itsestäänselvyys Fleimin jutussa oli musiikki. Nuoret eivät koe nykyistä kirkkomusiikkia omakseen, mutta eivät muuten koe aikuisetkaan. Varmasti sunnuntain jumalanpalvelusten musiikkielämä kaipaisi monipuolisuutta, ja jälleen: seurakuntalaisia toteuttamaan, kuten Iina Manninenkin toteaa. Kuitenkaan en usko patenttiratkaisun löytyvän yksin musiikista. Ensinnäkin: Osa ongelmaa on kasvatuksen puute. Nuoret haluaisivat laulaa tuttuja virsiä. Mutta jos niitä tuttuja virsiä on noin 10, niin sillä ei vielä kovin pitkälle pötkitä. Paljon seurakuntien nuorisotoiminnassa hukataan aikaa Juha Tapion yhteislauluksi sopimattomien biisien hoilaamiseen, sen sijaan, että tutustuttaisiin virsikirjaan. On kamalan näppärää, että koko kirkolla on yhteinen laulukirja, joka soveltuu laulettavaksi ympäri Suomea. Ja se on vielä täynnä lauluja, jotka on tarkoitettu juurikin yhteislauluksi! Viimeksi hiihtolomalla 25 rasavilliä veisasi "Jeesus sana elämän" ja "Herra Jeesus, kun täällä vain kanssamme on" suurella antaumuksella. Olivat aivan tuntemattomia virsiä rippikoululaisille ennestään, mutta kun opetettiin, niin oppivat. Minä "inhosin" virsiä 15-vuotiaana. Se johtui ainoastaan siitä, että en ollut oikeastaan koskaan niitä laulanut.
On hienoa, että erilaiset erityismessut ovat saaneet kirkossamme tilaa. Viimeisin näistä on kohuakin herättänyt Dance & Pray -messu. Vaikka itse en heavysta tai trancesta piittaakaan, on mahtavaa nähdä, kuinka ihmiset voivat musiikin avulla löytää rukouksen ja Kaikkivaltiaan ylistämisen lähteille. Kirkko on Kristuksen ruumis, joten se saa olla jäsentensä näköinen. Joku käsi vatkaa dancen tahdissa, jotkut silmät painuvat lattiaan hartaan veisuun aikana. Nämä erityismessut eivät kuitenkaan pelasta sunnuntaipalvelusta. Päin vastoin, ne saattavat hämärtää sitä tosiasiaa, että Herran päivän palvelus on KOKO seurakunnan yhteinen kokoontuminen. Koko seurakunnan yhteinen kokoontuminen on aina jonkinlainen kompromissi musiikkityylien suhteen. Ehkä vaihtelu olisi tässäkin avainsana.
Siunatuksi lopuksi: Minulla sattui uutisessa erityisesti silmään tällainen tokaisu: "Nuoret eivät jaksa keskittyä rauhalliseen jumalanpalvelukseen tai olla hiljaa niin pitkään." On kyllä mielestäni hieman kummalinen ajatus, että nuoret eivät jaksaisi keskittyä rauhalliseen jumalanpalvelukseen. Miksi sitten juuri nuoret ja nuoret aikuiset ovat erityisen innostuneita vaikkapa hiljaisuuden liikkeestä tai Taize-rukouksista? Omassakin seurakunnassani on pitkä perinne Taize-rukouksista nuorten toiminnassa. Ja aika rauhallisia ne ovat kyllä. Aivan päinvastaisia havaintoja nuorten rauhallisuuden inhoamisesta olen tehnyt myös seurakunnassamme lanseeraamassani nuorten messussa. Nuoret ovat antaneet mm. seuraavanlaista palautetta: "Oli ihanan rauhallista ja levollista" ja "Oli tosi kivaa laulaa virsiä" ja "Se hiljaisuuden kynttilä -juttu oli ylikiva". Ehkä me ihmiset emme vain tiedä kaipaavamme rauhaa ja hiljaisuutta. Toki vauhdikkaita nuorten messuja on meillä vietetty. Kumma kyllä, niistä vain palaute ei ole ollut yhtä positiivista.
Ehkä tuon sitaatin pitäisi ennemminkin kuulua: "Nuoret eivät jaksa keskittyä tylsään/puisevaan jumalanpalvelukseen tai olla hiljaa niin pitkään." Let's face it. Jumalanpalvelus kestää usein aivan liian kauan ja siinä on aivan liikaa sanoja. Tunti olisi mielestäni optimaalinen aika. Etenkin lyhentämistä kaipaisivat saarnat, mutta myös muualta olisi varaa nipistää. Sanan kirkko hyvässä ja pahassa. Vielä sanojen yliannostusta pahempi juttu kuitenkin on se, että ne sanat eivät kosketa nuorten maailmaa. Monesti nyt vaikka päivän rukouksissa on jotain ihan ihme sanakoukeroita, samoin valmiissa esirukouksissa. Ja ne saarnat. Kyynel. Evankeliumi ihmisten elämään, aidoista elämäntilanteista käsin, ymmärrettävällä kielellä. Luoja minua auttakoon.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Ristilä
Kun olimme tekemässä kauppakirjoja talostamme, minua hiljaisesti hymyilytti tilan nimi: Ristilä. Hauska nimi pappilalle. Toivottavasti se ei kuitenkaan ennakoi kärsimyksen vuosia. Ristilä sijaitsee pitäjän vanhimmassa kylässä, jonka iäkkäämmät ihmiset vielä tuntevat Nauriskylänä. Vanha nimi tulee siitä, että täällä viljeltiin ennen paljon nauriita. Itse asiassa pitäjän "keskusta" on ennen sijainnut täällä meidän kylällä, mutta siirtynyt viimeisten vuosikymmenien aikana kirkonkylään.
Ristilän "tilan" muodostavat pieni, punainen hirsitupa, pohjalaisittain minimaalisen pikkiriikkinen tontti, heikkokuntoinen ulkorakennus, osuus pieneen joenrantakaistaleeseen ja metsäplänttiin jossain skutsissa. Talon alkuperäinen rakennusvuosi ei ole selvillä, mutta 1900-luvun alkuvuosina rakennus lienee valmistunut. Siitäkään ei ole varmuutta, onko talo rakennettu tälle markille vai siirretty jostakin muualta.
Päärakennus on käynyt läpi suuren muodonmuutoksen 1990-luvun lopussa. Taloa laajennettiin, uusittiin putkia ja keskuslämmitysjärjestelmää. Valittevasti sisätiloissa ei ole oikein mitään jäljellä viime vuosisadan alun tyylistä tai vaikutteista, yläkerran olohuoneen kaunista, mutta kulunutta puulattiaa lukuunottamatta. Ulkoa talo näyttää juuri siltä, mitä se onkin, eli vanhalta, vaikka onkin saanut viime kesänä uuden ulkovuorauksen. Minusta Ristilä on suloinen, vaikka sormet syyhyävätkin tekemään sisustusremonttia: osittain siksi, että saisi itselle mieluisampia pintamateriaaleja käyttöön ja osittain siksi, että edellinen remontti ei ole tehty niin siististi kuin haluaisin. Huomattavasti kiireisempi remontinkohde on kuitenkin ulkorakennus, jonka toinen puoli on hyvin heikossa kunnossa, paikoitellen jopa laho. Mutta hirrestä on sekin pytinki tehty, joten tuskin tarvitsee ihan atomeiksi räjäyttää.
Tällä hetkellä minua inspiroi erityisesti piha. Lumet ovat jo melkein kokonaan sulaneet, joten olisi ihanaa päästä pian laittamaan kaikenlaista ja tutkailemaan kasveja, joita maasta alkaa kevään tullen puskea esiin. Ostimme talon helmikuun kovimmilla pakkasille, ja meille onkin tullut hieman järkytyksenä, kuinka huonossa kunnossa piha paikoitellen on. Kukkapenkkejä on paikoitellen kohtalaisen siististi kyllä, mutta roskaa, erityisesti tupakantumppeja on joka paikka täynnä. Lisäksi lumen alta on paljastunut ihmeellinen hiekkaläjä, jonka tarkoitus on minulle täysi mysteeri. Kaikesta huolimatta pihatöihin pääseminen kiehtoo minua suuresti, ehkä laitan jopa pienen kasvimaan. Täytyy ensin vain selvittää markin tarkat rajat, kun lumikin on hävinnyt päättelyä häiritsemästä.
Hiljalleen on alkanut valkenemaan, että Ristilä teettää paljon töitä. Pelkästään sisätiloissa siivoamista on paljon. Onhan nyt toki eri asia pitää siistinä liki sadan neliön omakotitaloa kuin jotakin ahdasta kerrostalokaksiota. Pihassa riittää laittamista, ja remonttihommiakin löytyy omiksi tarpeiksi tuleville vuosille. Niin ja sitten tietenkin lämmitys. Ristilässä on puulla/sähköllä toimiva keskuslämmitys. Mitä enemmän jaksaa polttaa, sitä vähemmän kuluu sähköä. Mutta silti olen aivan onnesta soikeana tämän kodin kanssa, vaikka haaveilenkin siivoojan palkkaamisesta.
Ristilään muuttamisen myötä olen alkanut löytää itsestäni yhä enemmän ja enemmän äitini piirteitä. Haluan paikkojen olevan tiptop. Mutisen itsekseni, miksi kaappeja ei voi avata krivasta, vaan pitää lähmiä koko ovin sormenjälkiä täyteen. Mies on alkanut vihjailla neurooseista. :) Minusta niin pitkällä ei sentään vielä olla. Mies ei ole muuten koskaan asunut omakotitalossa, joten hänelle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Täällä me kaksi uusavutonta sitten yritämme elää ja rakastaa. Ihan hyvin sujuu.
Olen tässä alkanut haaveilla, josko Ristilään muuttaisi kesän aikana siipikarjaa. Kanat ovat valtavan sympaattisia eläimiä. Lisäksi olisi mukavaa syödä omia, oikeasti luomuja munia, eikä biojätteen hävitykseenkään saatavasta avusta olisi ollenkaan haittaa. Mutta valitettavasti kanojen pitää vielä hetki odottaa, koska ulkorakennuksen kohtalo tässä vaiheessa on vielä hyvin epäselvä. Sauna sinne ainakin tulee ja puuliiteri. Varastotilaa ja paikka autolle olisi hyvä. Ehkä vanhasta huusista voisi tehdä kanalan.
Näin keväisin miettein, vaikka lunta leijailee taas taivaasta. Ehkä jossakin vaiheessa saan lisättyä Ristilästä oikein kuviakin. Mukavata.
Ristilän "tilan" muodostavat pieni, punainen hirsitupa, pohjalaisittain minimaalisen pikkiriikkinen tontti, heikkokuntoinen ulkorakennus, osuus pieneen joenrantakaistaleeseen ja metsäplänttiin jossain skutsissa. Talon alkuperäinen rakennusvuosi ei ole selvillä, mutta 1900-luvun alkuvuosina rakennus lienee valmistunut. Siitäkään ei ole varmuutta, onko talo rakennettu tälle markille vai siirretty jostakin muualta.
Päärakennus on käynyt läpi suuren muodonmuutoksen 1990-luvun lopussa. Taloa laajennettiin, uusittiin putkia ja keskuslämmitysjärjestelmää. Valittevasti sisätiloissa ei ole oikein mitään jäljellä viime vuosisadan alun tyylistä tai vaikutteista, yläkerran olohuoneen kaunista, mutta kulunutta puulattiaa lukuunottamatta. Ulkoa talo näyttää juuri siltä, mitä se onkin, eli vanhalta, vaikka onkin saanut viime kesänä uuden ulkovuorauksen. Minusta Ristilä on suloinen, vaikka sormet syyhyävätkin tekemään sisustusremonttia: osittain siksi, että saisi itselle mieluisampia pintamateriaaleja käyttöön ja osittain siksi, että edellinen remontti ei ole tehty niin siististi kuin haluaisin. Huomattavasti kiireisempi remontinkohde on kuitenkin ulkorakennus, jonka toinen puoli on hyvin heikossa kunnossa, paikoitellen jopa laho. Mutta hirrestä on sekin pytinki tehty, joten tuskin tarvitsee ihan atomeiksi räjäyttää.
Tällä hetkellä minua inspiroi erityisesti piha. Lumet ovat jo melkein kokonaan sulaneet, joten olisi ihanaa päästä pian laittamaan kaikenlaista ja tutkailemaan kasveja, joita maasta alkaa kevään tullen puskea esiin. Ostimme talon helmikuun kovimmilla pakkasille, ja meille onkin tullut hieman järkytyksenä, kuinka huonossa kunnossa piha paikoitellen on. Kukkapenkkejä on paikoitellen kohtalaisen siististi kyllä, mutta roskaa, erityisesti tupakantumppeja on joka paikka täynnä. Lisäksi lumen alta on paljastunut ihmeellinen hiekkaläjä, jonka tarkoitus on minulle täysi mysteeri. Kaikesta huolimatta pihatöihin pääseminen kiehtoo minua suuresti, ehkä laitan jopa pienen kasvimaan. Täytyy ensin vain selvittää markin tarkat rajat, kun lumikin on hävinnyt päättelyä häiritsemästä.
Hiljalleen on alkanut valkenemaan, että Ristilä teettää paljon töitä. Pelkästään sisätiloissa siivoamista on paljon. Onhan nyt toki eri asia pitää siistinä liki sadan neliön omakotitaloa kuin jotakin ahdasta kerrostalokaksiota. Pihassa riittää laittamista, ja remonttihommiakin löytyy omiksi tarpeiksi tuleville vuosille. Niin ja sitten tietenkin lämmitys. Ristilässä on puulla/sähköllä toimiva keskuslämmitys. Mitä enemmän jaksaa polttaa, sitä vähemmän kuluu sähköä. Mutta silti olen aivan onnesta soikeana tämän kodin kanssa, vaikka haaveilenkin siivoojan palkkaamisesta.
Ristilään muuttamisen myötä olen alkanut löytää itsestäni yhä enemmän ja enemmän äitini piirteitä. Haluan paikkojen olevan tiptop. Mutisen itsekseni, miksi kaappeja ei voi avata krivasta, vaan pitää lähmiä koko ovin sormenjälkiä täyteen. Mies on alkanut vihjailla neurooseista. :) Minusta niin pitkällä ei sentään vielä olla. Mies ei ole muuten koskaan asunut omakotitalossa, joten hänelle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Täällä me kaksi uusavutonta sitten yritämme elää ja rakastaa. Ihan hyvin sujuu.
Olen tässä alkanut haaveilla, josko Ristilään muuttaisi kesän aikana siipikarjaa. Kanat ovat valtavan sympaattisia eläimiä. Lisäksi olisi mukavaa syödä omia, oikeasti luomuja munia, eikä biojätteen hävitykseenkään saatavasta avusta olisi ollenkaan haittaa. Mutta valitettavasti kanojen pitää vielä hetki odottaa, koska ulkorakennuksen kohtalo tässä vaiheessa on vielä hyvin epäselvä. Sauna sinne ainakin tulee ja puuliiteri. Varastotilaa ja paikka autolle olisi hyvä. Ehkä vanhasta huusista voisi tehdä kanalan.
Näin keväisin miettein, vaikka lunta leijailee taas taivaasta. Ehkä jossakin vaiheessa saan lisättyä Ristilästä oikein kuviakin. Mukavata.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Paastonajan itsetutkiskelua
Paastonaikana erityisen tärkeää on pysähtyä pohtimaan omaa elämää, jättäytyä rauhaan ja hiljentyä. Omalla kohdallani tämä tavoite toteutuu ajoittain heikosti erilaisten hyveiden jahtaamisen rinnalla. Kaardinaalihyveistä suosikkeihini paastonaikana kuuluvat kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Tuomittu epäonnistumaan.
Tällä kertaa oman elämän suunnan ja yleinen itsetutkiskelu ovat tuntuneet onnistuvan lennokkaasti. Syynä tosin on ollut paremminkin muuttunut elämäntilanne kuin oma erinomaisuus. Vähittäinen vakiintuminen ja talonomistajaksi siirtyminen ovat herättäneet miettimään, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Oman koti on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, vaikka Ristilä monen trendikkään hipsterin mielestä varmasti on kaukana täydellisestä.
Ensimmäisen maalaisvuotemme asuimme erittäin askeettisesti, vuokralla vanhassa kaupassa. Oli minulle pettymys itsessäni huomata, kuinka paljon kärsin olosuhteista. En osannutkaan tyytyä niin vähään kuin olin kuvitellut. Katto pään päällä, sisävessa, peseytymismahdollisuus, internet yms. muut mukavuuden eivät siis riitäkään minulle. Tarvitsen luksusta? Kamala ajatus. Myös uuden kodin kaikki ihanat tavarat, aivan sitä lumikolaa myöten, ovat tehneet minut lapsellisen onnelliseksi. Tuoko lisääntynyt raha uusia tarpeita, sellaisia joita ei opiskeluaikana kuvitellut olevan olemassakaan. Mielessä kirvelevät Jeesuksen sanat: Ei ihminen voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
Minä olen niin kovin etuoikeutettu. Minä kuulun maailman rikkaimpaan prosenttiin. Minulla on mahdollisuus hyvin pienellä pohdinnalla käyttää rahaa vaikka koiranpentuun tai sänkyyn huomattavasti enemmän kuin on maailman keskipalkka linkatun uutisen mukaan. Itse olen lopulta tehnyt aika vähän nykyisen tilani saavuttaakseni. En ole valinnut syntyä Suomeen, jossa olen voinut kouluttautua (joskin vaivalla) ja jossa saan tehdä mielekästä työtä, josta vieläpä maksetaankin. Toki joku saattaisi sanoa, että palkkani on huono. Kaipa se riippu keneltä kysyy. Mutta ikinä ei ole tarvinnut olla nälässä. Maailma ei kaadu yllättäviin menoihin.
Ehkä tämäkin kirjoitus on itsetutkiskelun sijasta enemmän hyveiden tavoittelua. Kompastun omaan oikeudenmukaisuuteeni. Tuomas Akvinolaisen mukaan teologisia, yliluonnollisia, hyveitä ovat usko, toivo ja rakkaus. Nämä hyveet suuntaavat kohti Jumalaa oman itsen sijasta. Mutta mikä parasta, nämä ovat hyveitä, jotka ainoastaan Jumala voi aikaansaada. Siinä on minun todellinen toivoni.
Ps. Blogin otsikko voi olla hämmentävä ottaen huomioon, että Ristilässä ei ole kuin yksi emäntä. Ehkä täälläkin on joskus vaeltanut vanha emäntä. Sellaista minä olen viime päivinä kuvitellut. Luultavasti nämä satavuotiaat hirret saavat sen aikaan.
Tällä kertaa oman elämän suunnan ja yleinen itsetutkiskelu ovat tuntuneet onnistuvan lennokkaasti. Syynä tosin on ollut paremminkin muuttunut elämäntilanne kuin oma erinomaisuus. Vähittäinen vakiintuminen ja talonomistajaksi siirtyminen ovat herättäneet miettimään, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Oman koti on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, vaikka Ristilä monen trendikkään hipsterin mielestä varmasti on kaukana täydellisestä.
Ensimmäisen maalaisvuotemme asuimme erittäin askeettisesti, vuokralla vanhassa kaupassa. Oli minulle pettymys itsessäni huomata, kuinka paljon kärsin olosuhteista. En osannutkaan tyytyä niin vähään kuin olin kuvitellut. Katto pään päällä, sisävessa, peseytymismahdollisuus, internet yms. muut mukavuuden eivät siis riitäkään minulle. Tarvitsen luksusta? Kamala ajatus. Myös uuden kodin kaikki ihanat tavarat, aivan sitä lumikolaa myöten, ovat tehneet minut lapsellisen onnelliseksi. Tuoko lisääntynyt raha uusia tarpeita, sellaisia joita ei opiskeluaikana kuvitellut olevan olemassakaan. Mielessä kirvelevät Jeesuksen sanat: Ei ihminen voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
Minä olen niin kovin etuoikeutettu. Minä kuulun maailman rikkaimpaan prosenttiin. Minulla on mahdollisuus hyvin pienellä pohdinnalla käyttää rahaa vaikka koiranpentuun tai sänkyyn huomattavasti enemmän kuin on maailman keskipalkka linkatun uutisen mukaan. Itse olen lopulta tehnyt aika vähän nykyisen tilani saavuttaakseni. En ole valinnut syntyä Suomeen, jossa olen voinut kouluttautua (joskin vaivalla) ja jossa saan tehdä mielekästä työtä, josta vieläpä maksetaankin. Toki joku saattaisi sanoa, että palkkani on huono. Kaipa se riippu keneltä kysyy. Mutta ikinä ei ole tarvinnut olla nälässä. Maailma ei kaadu yllättäviin menoihin.
Ehkä tämäkin kirjoitus on itsetutkiskelun sijasta enemmän hyveiden tavoittelua. Kompastun omaan oikeudenmukaisuuteeni. Tuomas Akvinolaisen mukaan teologisia, yliluonnollisia, hyveitä ovat usko, toivo ja rakkaus. Nämä hyveet suuntaavat kohti Jumalaa oman itsen sijasta. Mutta mikä parasta, nämä ovat hyveitä, jotka ainoastaan Jumala voi aikaansaada. Siinä on minun todellinen toivoni.
Ps. Blogin otsikko voi olla hämmentävä ottaen huomioon, että Ristilässä ei ole kuin yksi emäntä. Ehkä täälläkin on joskus vaeltanut vanha emäntä. Sellaista minä olen viime päivinä kuvitellut. Luultavasti nämä satavuotiaat hirret saavat sen aikaan.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
(Eko)paasto
Tämä paastonaika on ollut minulle poikkeuksellisen kovaa kilvoittelun aikaa. Olen yrittänyt pitää ruokapaastoa herkuttelusta, mutta se ei todellakaan ole ollut kovin helppoa. Erityisesti lauantait olen kokenut vaikeaksi, koska lauantai on THE kaste- ja hautajaispäivä. Riparilla paastoaminen oli sen sijaan helppoa. Olimme hiihtolomaviikolla rippikoulua pitämässä Virroilla, Marttisten nuorisokeskuksessa, jossa kestävään kehitykseen kiinnitetään erityistä huomiota. Paastoaminen oli suorastaan ilo, kun joka päivä sai astua pöytään täynnä herkullista luomu- ja lähiruokaa.
Tänäkin vuonna olen ruokapaaston lisäksi yrittänyt pitää myös ekopaastoa. Seitsemän kohtuullisuuden viikkoa. Tänä vuonna Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuten järjestänyt mainion Ekopaasto-kampanjan yhdessä Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Myös ekopaastoilu on tänä vuonna tuntunut hankalalta. Muutimme helmikuulla kaksiosta omakotitaloon, ja paljon tavaroita on "pitänyt" hankkia - aina huonekaluista lähtien. On jännittävää, millaisia uusia esineitä omakotitaloasuminen on maailmaani tuonut: esimerkiksi lumikolan, lapion, puulaatikon yms. Monet hankinnat ovat olleet tuikitarpeellisia, mutta paljon on tullut ostettua myös aivan mieliteosta.
Asenteeni ostamiseen on kyllä yleisesti ottaen iän karttuessa entisestään tiukentunut. Kuluttaminen ja arkiset valintatilanteet kaupassa ahdistavat. Muutto ja siihen liittyvät kauppareissut ovat kuitenkin herättäneet minut siihen, että materian tavoittelija minussa ei ole kuollut. Haltioituminen ja hurmaantuminen sisustuselementtien ja kauniiden tekstiilien ääressä on käynyt helposti. Onneksi paljon saa hankittua käytettynä. Olen yrittänyt lohduttautua myös sillä, että suurimman ilon viime viikkoina on kuitenkin antanut itse Ristilä, eikä niinkään sen täyttämisestä aiheutunut kulutusjuhla.
Yrityksistä huolimatta en ole myöskään oikein onnistunut vähentämään yksityisautoilua tämän ekopaaston aikana. Ripariviikko on tässäkin poikkeus, koska silloin en luonnollisestikaan autoillut lainkaan. Jälleen syytän muuttoa autoilun vähentämisen vaikeudessa. Niitä kaikenlaisia lapioita ja lumikolia on toki pystynyt hankkimaan omalta kirkonkylältä, mutta moni hankinta on pakottanut autoilemaan viime aikoina aivan liian usein kaupunkiin 25 kilometrin päähän. Pyöräreitit ovat jo suurelta osin sulia, mutta laiskuus on toistaiseksi pitänyt pyörän autotallissa.
Kaiken tämän selittelyn jälkeen voisin sanoa, että paastoni tänä vuonna on ollut lähinnä sarja epäonnistumisia. Tosin ehkä tästä syystä hengellinen paasto on tuntunut tuottamaan hedelmään. Omaa vajavaisuutta on ollut kannettava Jumalalle. Olen muutenkin viihtynyt poikkeuksellisen hyvin rukouksessa ja Raamattuakin on pitkästä aikaa tullut luettua lähes päivittäin ihan omaksi hartaudeksi, eikä vain työn puitteissa.
Suuressa paastossa olemme päässeet jo voiton puolelle. Kohta, aivan kohta koittaa ihana pääsiäinen. Vuosi vuodelta minulle tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi paaston ohjenuoraksi on noussut Jesajan kirjan sana:
He pyytävät minulta oikeudenmukaisia tuomioita, he pyytävät Jumalaa puolelleen ja sanovat: "Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme? Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?" Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Tänäkin vuonna olen ruokapaaston lisäksi yrittänyt pitää myös ekopaastoa. Seitsemän kohtuullisuuden viikkoa. Tänä vuonna Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuten järjestänyt mainion Ekopaasto-kampanjan yhdessä Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Myös ekopaastoilu on tänä vuonna tuntunut hankalalta. Muutimme helmikuulla kaksiosta omakotitaloon, ja paljon tavaroita on "pitänyt" hankkia - aina huonekaluista lähtien. On jännittävää, millaisia uusia esineitä omakotitaloasuminen on maailmaani tuonut: esimerkiksi lumikolan, lapion, puulaatikon yms. Monet hankinnat ovat olleet tuikitarpeellisia, mutta paljon on tullut ostettua myös aivan mieliteosta.
Asenteeni ostamiseen on kyllä yleisesti ottaen iän karttuessa entisestään tiukentunut. Kuluttaminen ja arkiset valintatilanteet kaupassa ahdistavat. Muutto ja siihen liittyvät kauppareissut ovat kuitenkin herättäneet minut siihen, että materian tavoittelija minussa ei ole kuollut. Haltioituminen ja hurmaantuminen sisustuselementtien ja kauniiden tekstiilien ääressä on käynyt helposti. Onneksi paljon saa hankittua käytettynä. Olen yrittänyt lohduttautua myös sillä, että suurimman ilon viime viikkoina on kuitenkin antanut itse Ristilä, eikä niinkään sen täyttämisestä aiheutunut kulutusjuhla.
Yrityksistä huolimatta en ole myöskään oikein onnistunut vähentämään yksityisautoilua tämän ekopaaston aikana. Ripariviikko on tässäkin poikkeus, koska silloin en luonnollisestikaan autoillut lainkaan. Jälleen syytän muuttoa autoilun vähentämisen vaikeudessa. Niitä kaikenlaisia lapioita ja lumikolia on toki pystynyt hankkimaan omalta kirkonkylältä, mutta moni hankinta on pakottanut autoilemaan viime aikoina aivan liian usein kaupunkiin 25 kilometrin päähän. Pyöräreitit ovat jo suurelta osin sulia, mutta laiskuus on toistaiseksi pitänyt pyörän autotallissa.
Kaiken tämän selittelyn jälkeen voisin sanoa, että paastoni tänä vuonna on ollut lähinnä sarja epäonnistumisia. Tosin ehkä tästä syystä hengellinen paasto on tuntunut tuottamaan hedelmään. Omaa vajavaisuutta on ollut kannettava Jumalalle. Olen muutenkin viihtynyt poikkeuksellisen hyvin rukouksessa ja Raamattuakin on pitkästä aikaa tullut luettua lähes päivittäin ihan omaksi hartaudeksi, eikä vain työn puitteissa.
Suuressa paastossa olemme päässeet jo voiton puolelle. Kohta, aivan kohta koittaa ihana pääsiäinen. Vuosi vuodelta minulle tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi paaston ohjenuoraksi on noussut Jesajan kirjan sana:
He pyytävät minulta oikeudenmukaisia tuomioita, he pyytävät Jumalaa puolelleen ja sanovat: "Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme? Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?" Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Alku
On tullut oikea aika aloittaa tämä blogi. Maalaiselämää on takana kohta kaksi vuotta, kaksi vuotta siitä, kun lakeus kutsui. Hiljalleen elämä on alkanut asettua uomiinsa. Muutto Helsingistä pieneen, pohjalaiseen pitäjään muutti meidän perheen elämän aivan täydellisesti. Aamulatte vaihtui kaffiin punaasella mairolla.
Elämän muuttuminen on ollut kipeä prosessi. Siksi ei ole ehkä tullutkaan kirjoitettua aikaisemmin. Nyt on hyvä aloittaa kertoa tästä kaikesta, kun sydän ei ole enää vereslihalla. Nyt on hyvä antaa ajatukset julki, kun lakeuden keskeltä nouseva aurinko nostaa hymyn huulille. Tähän paikkaan minua ei oikeastaan kutsunut lakeus, vaan seurakunta. Tämän seurakunnan parissa on hyvä tehdä työtä, ja ilman sen esirukouksia olisi sopeutuminen ollut varmasti monin verroin vaikeampaa.
Tämä blogi avaa ikkunan maalaispapin elämään. Työhön, kirkkoon, kestävään kehitykseen, rauhanrakentamiseen, kasvatukseen, talonpitoon, työn ohessa opiskeluun, kissoihin ja koiriin liittyvät asiat ovat varmasti paljon esillä. Päiväkirja on varmasti kiinnostava erityisesti ystävilleni, mutta toivottavasti joku muukin voisi löytää joitakin kiinnostavia ajatuksen palasia.
Kirjoituksissa seikkailevat pappi-paran lisäksi ainakin Mies, kissat Sami ja Röpsö sekä reilu puolivuotias kleinspitz, Armi. Haaveissa siintää oma kanatarha, mutta asia on vielä hiukan prosessissa. Vuohetkin olisivat ihan kivoja. Tapahtumien eräs päänäyttämö on Ristilä-niminen tila, johon noin kuukausi takaperin olemme muuttaneet. Maata ei suinkaan ole viljeltäväksi asti ja talokin melko pikkuinen, mutta jostakin on aloitettava. Sekä minä että Mies siis asumme ensimmäistä omaa taloa.
Tervetuloa lukemaan, rakas ystävä ja muukalainen.
Elämän muuttuminen on ollut kipeä prosessi. Siksi ei ole ehkä tullutkaan kirjoitettua aikaisemmin. Nyt on hyvä aloittaa kertoa tästä kaikesta, kun sydän ei ole enää vereslihalla. Nyt on hyvä antaa ajatukset julki, kun lakeuden keskeltä nouseva aurinko nostaa hymyn huulille. Tähän paikkaan minua ei oikeastaan kutsunut lakeus, vaan seurakunta. Tämän seurakunnan parissa on hyvä tehdä työtä, ja ilman sen esirukouksia olisi sopeutuminen ollut varmasti monin verroin vaikeampaa.
Tämä blogi avaa ikkunan maalaispapin elämään. Työhön, kirkkoon, kestävään kehitykseen, rauhanrakentamiseen, kasvatukseen, talonpitoon, työn ohessa opiskeluun, kissoihin ja koiriin liittyvät asiat ovat varmasti paljon esillä. Päiväkirja on varmasti kiinnostava erityisesti ystävilleni, mutta toivottavasti joku muukin voisi löytää joitakin kiinnostavia ajatuksen palasia.
Kirjoituksissa seikkailevat pappi-paran lisäksi ainakin Mies, kissat Sami ja Röpsö sekä reilu puolivuotias kleinspitz, Armi. Haaveissa siintää oma kanatarha, mutta asia on vielä hiukan prosessissa. Vuohetkin olisivat ihan kivoja. Tapahtumien eräs päänäyttämö on Ristilä-niminen tila, johon noin kuukausi takaperin olemme muuttaneet. Maata ei suinkaan ole viljeltäväksi asti ja talokin melko pikkuinen, mutta jostakin on aloitettava. Sekä minä että Mies siis asumme ensimmäistä omaa taloa.
Tervetuloa lukemaan, rakas ystävä ja muukalainen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)